”Sitten kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”


 

Tampereen keskustan tuntumasta ei taida löytyä ketään, joka ei olisi edes hitusen häiriintynyt ratikkatyömaasta. Oma kotini on Tammelassa, aivan tulevan ratikkareitin vieressä, joten raitiotien rakentaminen ei ole jäänyt huomaamatta. Miltä maistuu lapsiperheen arki aivan työmaan tuntumassa?

 

Olen ollut Tampereelle rakennettavan ratikan kannattaja jo pitkään ja tuuletin voitokkaana, kun valtuusto vihdoin näytti uudelle kulkupelille vihreää valoa. Täytyy silti tunnustaa, että kevyt kylmä hiki kipusi otsalle, kun projektin mittasuhteet iskeytyivät vasten omaa arkea: muutimme Tammelaan vuodenvaihteessa ja hetikohta muuton jälkeen alkoivat valtavat koneet ryskätä kotikadulla. Sitten aamiaispöytään lyötiin Aamulehti, jonka etusivulla puhuttiin neljän vuoden mittaisesta rakennusprojektista. Neljä vuotta työmaan keskellä?!

 

Onneksi ratikkatiedotus on muistuttanut, ettei yhtä pysäkkiä ja raiteenpätkää hinkata ihan koko aikaa, vaan työ tehdään vaiheittain aina tietyissä kohteissa kerrallaan.

 

Vedet katki, puut poikki, hymy huulilla

 

Kun astun kotoa kadulle, saan aina uusimman katsauksen ratikan etenemiseen. Mikä vaihe onkaan menossa, se kyllä näkyy ja kuuluu. Pitääkö väistää kaivuria, onko lähikauppaan kiertotie, mitä reittiä pääsee kirjastoon?

 

Toisinaan ajankohtaiset asiat tulevat vastaan jo kotiovella, johon on teipattu tiedotteita työmaan tapahtumista. Vesikatkoksiin ja muihin arjen haasteisiin onkin voinut varautua toimivan viestinnän ansiosta. Maisemaa muuttanut kadunvarren puiden kaataminen tuntui toki karulta, mutta uusien istutuskin on jo tiedossa. Työmaan meteli ei ole liiemmin häirinnyt päiväkahveja tai yöunia, mutta eipä meillä toki muutenkaan kovin myöhään nukuttaisi.

 

Uusi uljas liikkumismuoto konkretisoitui, kun lähistölle tuotiin ensimmäiset kiskonpätkät. Uutuuttaan hohtavia raiteita on ihasteltu yhdessä lasten kanssa, jotka ennakkoluulottomina kilvan ylistävät ihmeellistä ratikkaa. Itselleni kiskot symboloivat ennen muuta kaupungin kehitystä ja eteenpäin kulkemista.

 

Keskustorilla juhlittu Ratikkapäivä puolestaan muistutti siitä, että vastustuksesta ja kritiikistä huolimatta nyt ollaan tekemässä jotain isoa ja iloista. Helsingin lainavaunussa käyskennelleet tamperelaiset tuntuivat myhäilevän mielessään: kohta mekin ajellaan tämmöisellä. Omat lapset luonnollisesti kiistelivät jo etukäteen kovaäänisesti siitä, kuka saa ratikassa painaa stop-nappia ensimmäisenä.

 

Mihin se bussi tänään tulee?

 

Ratikkatyömaan näkyvin osuus ovat muuttuneet liikennejärjestelyt, jotka koskettavat myös kaltaistamme autotonta perhettä. Milloin on kadulla käytössä vain yksi kaista, milloin pyörätie ohjattu totutusta aivan toiseen suuntaan.

 

Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi osannee samastua tilanteeseen, jossa Ryhmä Haun mukaan aikataulutetut aamurutiinit kosahtavat siihen, että päiväkotibussin pysäkki on siirtynyt yön aikana kolmekymmentä metriä kauemmas. Eräänäkin alkukesän viikkona myöhästyimme päiväkodin puurolta joka ikisenä aamuna ratikkatyömaan takia. Onneksi tarhan tädit osaavat pitää vellin lämpimänä myös meille myöhäisille, eikä kenelläkään voi olla niin kiire ettäkö muutama minuutti kaataisi koko kamelin.

 

Kaikille liikenneruuhkissa tuskaileville toivon nelivuotiaan kuopukseni positiivista yleisvirettä ja kadehdittavaa zen-asennetta: kun itse puhisin jälleen kerran pykälän kauemmas siirtynyttä pysäkkiä ja ohiajanutta bussia, hän tuijotti lumoutuneena työmaan jättimäisiä koneita ja ilakoi:

 

”Kun minä olen kahleksan, saan mennä ratikalla kouluun!”

 

Tällä viikolla ollaan myöhästytty joka aamu päiväkotibussista ratikkatyömaan takia. Paitsi tänään, jolloin nukuttiin porukalla pommiin, vanuttiin kotona aamupalalla ja myöhästyttiin ihan suosiolla kaikista muistakin busseista. Onneksi on kesä, onneksi oppivelvollisuus on tauolla, onneksi töitä ehtii tehdä iltapäivälläkin. Ja onneksi elämässä on sellaisia henkilöitä kuin kuopukseni, joka ei hätkähdä vaikka bussipysäkki siirtyilee mystisiin paikkoihin ja joka laittaa kynsilakalla koristellut kätensä korville koska "sitten kuuluu vaan vähän jylinää". Oi ratikka, kyllä me susta tykätään, vaikka vähän hermoja jyrisytätkin. Neljän vuoden päästä voidaan myöhästyä kiskoilta! 🚋🚋🚋 #tampere #ratikka #ratikantarina #positiivari #neljävee

A post shared by Sanna Inkeri (@sannainkeri) on

 

Turvallisesti kohti tulevaa

 

Koulutiensä tänä syksynä aloittava esikoiseni puolestaan saa kokea, miltä tuntuu kulkea kaupungissa, joka on yhtä liikennetyömaata toisensa perään. Hänen ja kaikkien muiden ekaluokkalaisten keltanokkien puolesta toivon autoilijoilta ja muilta tielläliikkujilta kärsivällisyyttä ja huomiokykyä myös muutosten ja ärsytysten keskellä: työmaa ei taatusti ole helppo nakki työmatkaliikenteelle, mutta haastava se on myös itsenäisesti liikkuville lapsille tai vaikkapa vauvanvaunuja työntäville. Annetaan siis kaikille oma tilamme ja höllätään mahdollisuuksien mukaan niin aikatauluja kuin kuskien kravatteja.

 

Ratikka tulee. Työmaissa, kiertoteissä, väliaikaisuudessa ja muuttuneessa maisemassa on kestämistä, mutta muutoksen seuraaminen on myös aika kiehtovaa. Kaikkea ei voi valita, mutta omaan asenteeseensa voi vaikuttaa: onko arki ratikkarallin keskellä kurjaa ja kiristävää, vai näkeekö sen aitiopaikkana tulevaisuuden kaupunkisuunnitteluun? Kun lapsiltani kymmenen vuoden päästä kysytään, missä he olivat kun Tampereella rakennettiin ratikkaa, voivat he vastata ”ihan siinä kaiken keskellä”.

 

Teksti ja kuvat:

Sanna Saarikangas

 

Kirjoittaja on tamperelainen kaupunkikulttuurin kuluttaja, viestinnän tekijä, vihreä varavaltuutettu ja kolmilapsisen uusperheen vanhempi.